I really dreamed about having a life, out in the world with you in the blue city lights

THE STORM - WHERE THE STORM MEETS THE GROUND

CARPARK NORTH - REST

Kaverini Marianne toi eilen minulle hesarin NYT -liitteen. Kolme aukeamaa syitä rakastaa Suomen pääkaupunkia, mikä oikein tekee Helsingistä Helsingin. Venäjän kokeesta suoriuduttuani lueskelin artikkelia Kauppayhtiöllä, vajoten muistoihin tutuista paikoista, ikävöiden niin ettei voi sanoin kuvailla. Vielä hämärää, auringonnousua odotellessa... Istahdan sporakiskojen väliin Erottajan ja Dianapuiston välille, Bio Adamsin kohdalle. Koko Mansku on tyhjä, ei ristinsielua missään... Liikennevalot vilkkuu keltaista postitaloon asti, samaa tahtia. Sytytän Nortin, poltan sen rauhassa ja nautin... hiljaisuudesta. Sydänpysähdys pelkästä mielikuvasta.

Talvi ei tunnu tänä vuonna tulevan. Hyvä niin. Inhoan lunta, veretseisauttavia pakkasia ja paskoja liikenneyhteyksiä. Raivoni Rovaniemen niinkutsuttua paikallisliikennettä kohtaan nostaa päätään syvällä sisimmässäni aina, kun joudun painelemaan jo kello seitsemältä arki-iltana kohti bussipysäkkiä. Siitä tiedän, että on talvi.

Torstaina yötaivas oli kauniimpi kuin koskaan. Revontulet tanssivat tummansinisellä taivaalla pohjoisen horisontissa vihreinä läpikuultavina verhoina, kierteillen, piirejä muodostaen, ajaen toisiaan takaa. Linnunrata näkyi kirkkaana, taivaankannen halkaisevana hopeakimalteisena polkuna, päättyen pimeän metsän puunlatvojen toiselle puolen. Ensimmäinen tähdenlento vilahti suoraan Seulasten yläpuolelta, seuraava näytti tippuvan pystysuoraan vastapäisten vaarojen varjoihin ja viimeinen kulki läpi taivaan tulien. Kauneinta koskaan.

[tuun todennäköisesti uusimaan blogia nyt johonkin suuntaan (enemmän tekstiä, monipuolisempia juttuja - postaustoiveita saa esittää hei!), koska valokuvaaminen on helvetin hankalaa kirkkaimman (= vaaleimman harmaan) ajan kestäessä kämäset kaksi tuntia]